Emilian tarina

Oma niin sanottu selviytymistarinani on erittäin pitkä, joten kaikkea on ihan mahdoton yrittää mahduttaa tähän. Yritän kuitenkin tiivistää ja tuoda kaikkein oleellisimmat asiat esille. On vaikea sanoa milloin kaikki ongelmani alkoivat, koska elämässäni ei koskaan ollut selkeää pistettä, jolloin voisin sanoa sairastuneeni. Pystyn kuitenkin muistamaan jo ihan lapsuudestani, että tunsin itseni surulliseksi hyvin usein. Olenkin aika varma, että aloin masentumaan jo ala-asteella. Äitini on usein kertonut minulle, että olin erittäin herkkä sekä neuroottinen lapsi ja kaikki kanssani oli hyvin vaikeaa. Hän joskus mietti jos minulla olisi ollut jokin pakko-oireinen häiriö. Ongelmani alkoivat selkeästi kuitenkin tulemaan esiin ylä-asteen loppua kohden ja hyvin pian peruskoulun jälkeen viiltelin ensimmäistä kertaa.


Nyt jälkeenpäin ajatellen tiedän, että muutin liian aikaisin pois kotoa. 18-vuotiaana kuitenkin oli kauhea kiire muuttaa pois kun paras kaverikin asui omillaan ja kuukauden kuluttua täysi-ikäisyyteen tulemisesta olinkin jo löytänyt asunnon. Vaikka sairauteni alkuvuosia on vaikea kartoittaa niin pystyn kuitenkin selkeästi kertomaan milloin kaikki meni aivan täysin pieleen ja tuntui ettei toivoa enää ollut. 2010 vuonna muutin tukiasuntoon ja paras ystäväni, joka tuntui silloin olevan koko elämäni, oli muuttanut toiselle puolelle Suomea. Hyvin nopealla tahdilla asiat menivät huonompaan suuntaan. Holtiton rahankäyttöni paheni samoin kuin syömishäiriöni ja löysin uuden tavan sabotoida elämääni. Aloin tapaamaan tuntemattomia ihmisiä viettäen yhden illan suhteita heidän kanssaan.


Epävakaata persoonallisuushäiriötä on vaikea kuvailla lyhyesti ihmiselle, joka ei siitä tiedä mitään, mutta sen voisi tiivistää vaikka näin: Kuvittele, että sinut lukittaisiin sokkeloiseen rakennukseen, jossa on paljon kerroksia, käytäviä jotka eivät johda mihinkään ja huoneita täynnä ihmisiä, jotka haluavat sinulle vain joko hyvää tai pahaa, mutta yleensä pahaa. Sen lisäksi koko rakennus on täysin pimeä ja ainoa valo mikä sinulla on, on pieni taskulamppu, jonka kanssa et näe kauhean pitkälle. Lisää siihen vielä, että ajoittaisesti alueella, jossa rakennus on, tapahtuu maanjäristyksiä ja pelkäät koko ajan lattian romahtavan altasi jonain päivänä. Suunnilleen tältä se tuntuu. Koko elämä on kuin lankarulla, jossa ei ole päätä eikä häntää.


Vuonna 2011 suostuin vihdoin myöntämään, että elämäni ei tulisi paranemaan ellen muuttaisi paikkaan, jossa saisin enemmän tukea. Joten pienen kiertoreitin kautta päädyin Etappiin.


Ensimmäiset pari vuotta eivät olleet todellakaan helppoja. Aiemmin olin tottunut siihen, että kykenin manipuloimaan tukihenkilöitäni tekemään asioita puolestani. Liikuimme autolla aina joka paikkaan. Täällä se ei kuitenkaan vedellyt. Piti siivota, mennä ulos, kävellä paikkoihin ja tehdä ruokaa. Tuntui kuin olisin astunut johonkin keskitysleirille. Olin tekosyiden kuningatar, mutta valtakuntani oli romutettu eivätkä tekosyyni enää tehonneetkaan. Alkuaikoihin Etapissa liittyi hyvin paljon melskettä ja temmellystä sekä värikkäitä sanavalintoja. Haastoin mielellään riitaa erään toisen asukkaan kanssa, minua sai herätellä hyvin kauan ja lopulta monesti sain vettä kannusta niskaan jos en noussut ylös. Suurin temppuni oli varmaan se kun puhkoin tämän toisen asukkaan pyörän kumin hakaneulalla. Tätä tosin kaduin jälkeenpäin ja tunnistin tekoni. Ostin myös uuden kumin pyörään. Pyykinpesu oli minulle aivan mahdotonta, samoin oman huoneen siistinä pitäminen sekä yleisten tilojen siivous. Ruoanlaitosta pidin aina, mutta siivoamiseen ei meinannut riittää jaksaminen. Vuonna 2012 paras ystäväni teki itsemurhan, joka romutti kuntoani hyvin paljon ja meni melkein vuoden verran ennen kuin mitään muutosta alkoi tapahtumaan eteenpäin menossa.


Oman paikan löytäminen tässä maailmassa oli hyvin pitkä ja raskas prosessi. En oikein osannut usein edes sanoa miksi kaikki oli niin sekavaa ja tuntui pahalta. Se tuntui karsealta, että oli hirveän paha olo muttei minkäänlaista fiksua selitystä sille, että miksi.


Kuntoutumisessa ei kuitenkaan ollut mitään salaisia kikkoja, joiden avulla olen päätynyt siihen missä olen nyt, vaan yksinkertaisesti opettelin elämään normaalia elämää ja arkea uudelleen. Tee ruokaa, siivoa, nuku kunnolla, mene ulos, pese pyykkiä, ota lääkkeet, käy psyk. polilla. Kuntoni nousi vauhdilla siinä vaiheessa kun tajusin, mitä haluaisin ammatikseni tehdä. Olin aina tehnyt aika paljon vapaaehtoistöitä nuorten kanssa, mutta en koskaan ajatellut, että siitä voisi tulla työ.


Olen myös hyvin kiitollinen Etapin työntekijöille, mutta suurin kunnia menee minulle itselleni. Kuntoutuja on aina se, josta kaikki motivaatio lähtee ja jonka on tehtävä työ parantumisen eteen. Kukaan muu ei sitä voi puolesta tehdä. Tunsin myös, että Etapissa ollessani minua kuunneltiin ja minua ei vähätelty. Silti olen myös sitä mieltä, että oli hyvä kuinka tiukkoja Etapin ohjaajat olivat kanssani. Tarvitsin sitä erittäin paljon.


Asuin Etapissa neljä vuotta. Ilman sitä en olisi missä olen nyt. Vältin turhan polvileikkauksen Etapin aikana, laihduin 20 kiloa, opin ottamaan ohjat omasta elämästäni ja olemaan onnellinen niin pienistä kuin isoistakin asioista. Muutin Etapista pois 2015 syksyllä ja sen jälkeen olen hankkinut itselleni ammattitutkinnon ja olen vihdoinkin päässyt työelämään. Maksan ensimmäistä kertaa elämässäni veroja ja sen sijasta, että olisin taakka yhteiskunnalle, olenkin osa sitä. Se tuntuu todella hassulta, mutta erittäin hyvältä.


Aikani Etapissa ei ollut kuitenkaan ihan niin yksinkertaista kuin tästä tekstistä voisi tulkita. Se oli monesti yhtä helvettiä. Sillä ei ollut kuitenkaan itse Etapin kanssa mitään tekemistä. Oma kuntoutusprosessini oli hyvin pitkä, aivan kauhea ja raskas. En todellakaan ollut mikään mallikansalainen tai -asukas. Jätin paljon asioita tekemättä ja käytin sairauttani tekosyynä enemmän kuin voin laskea, myös laiskuus vei voiton usein. Näihin neljään vuoteen liittyi paljon huutoa, kyyneliä, surua, vihaa, mutta myös paljon onnea, iloa ja naurua.


Etapista muutto ei myöskään ollut helppoa. Vaikka kuntoni eheni Etapissa ollessa tarpeeksi siihen, että olin valmis asumaan omillani, monet huonot tapani, kuten siivottumuus, siirtyivät sieltä mukaani. On helpompaa pakottautua siivoamaan kun joku toinen on mäkättämässä niskaan, mutta ei enää siinä vaiheessa kun on yksin ja kerran viikossa tukihenkilö tulee katselemaan miten pärjäät. Silti tämäkin oli vain asia, joka piti opetella ja loppujen lopuksi se, etten ollut siisti ihminen, oli pientä verrattuna siihen, mitä elämäni oli ollut vuosikausia.


Vaikka asiat tuntuvat toivottomilta ja siltä ettei mikään tule muuttumaan, ei silti saa luovuttaa. Asioilla on tapana järjestyä (niin typerältä kuin se kuulostaakin). Asioita ei kuitenkaan tarvitse tehdä yksin ja apua pitäisi aina pystyä pyytämään. On harmi kuinka vähän Etapin kaltaisia paikkoja on, koska niitä tarvittaisiin enemmän. Paikkoja, joissa ihmistä ei kohdella kuin potilasta tai tavalla, jolla osoitetaan, että et ole tasavertainen ohjaajien kanssa. Etappi tuntui kodilta ja vaikka en asukaan siellä enää niin piipahdan aina välillä paikalle tapaamaan ohjaajia sekä tiettyjä asukkaita. Olen ajoittaisesti vieläkin tullut järjestämään Etapin juhlia sekä autellut muunlaisissa vapaa-ajan tapahtumissa kuten Sääksen kesäleirillä parina vuonna.


Kai tämän lopun voisi vaikka sitten tiivistää näin: Voit viedä minut pois Etapista, muttet ikinä voi viedä Etappia pois minusta.



Emilia